• Arbeit Macht Frei

Neljäkymmentä vuotta sitten olin vannonut itselleni, etten enää koskaan palaisi tähän paikkaan. En halunnut kuulla siitä, en halunnut ajatella sitä, en halunnut nähdä edes kuvaa siitä. Silti seisoin nyt tässä, värjöttelin kylmässä tuulessa ja tuijotin lasittunein silmin ajan syömiä muureja ja mustaa rautaporttia, johon valettua lausetta ”Työ vapauttaa” toistelin lukemattomia kertoja nuoruuden vuosieni aikana. Ihmiset kulkivat ohitseni porteista sisään ja sieltä ulos kevein mielin, kiinnostuneina siitä, mitä kerrottavaa raunioilla oli. Minun jalkani taas olivat lyijyä, keräsin rohkeutta astua kolmenkymmenen sentin matkan takaisin pimeään menneisyyteeni. Tiesin, että ensimmäinen askel on aina vaikein ja sen jälkeen olo on kevyempi, mutten silti voinut estää ahdistusta kolkuttelemasta mieleni ovia. Pelkäsin, että jos palaan, joku lyö perässäni portin kiinni ja sama helvetti alkaa uudelleen. Nielaisin, suljin silmäni ja yritin. Yritin unohtaa.

Seison kahdensadan muun miehen kanssa tiiviissä parijonossa. Vaaleanvihreään univormuun pukeutunut sotilas kävelee ohitsemme valmiiksi ladattu kivääri kädessään. Hän vertailee meitä katseellaan, yrittää piilottaa halveksuntansa ja vihansa. Minulla on paha tunne tästä, mutten uskalla sanoa tai tehdä mitään. Meille luvattiin työtä, paremmat elinolot ja oikeutta, mutta silti saksalaissotilas käskee meitä pysymään etäällä muurista, jonka päällä kiertää kolme riviä piikkilankaa. Sen edessä on kahden metrin paksuinen kaistale täynnä tummanharmaata soraa ja pikkukiviä. Kuulen yhden miehistä huutavan, kun hän kaatuu kielletylle alueelle jonkun töytäisemänä. Näen veren roiskahtavan maahan luodin osuessa miehen otsaan. Silloin tajuan, mihin minut todella on viety.

Silmieni eteen levittäytyi karmea näky – hoitamaton, rehevöitynyt piha, kertaalleen restauroidut jäänteet vuosikymmenten takaisesta kauhujen tyyssijasta. Ilmapiiri oli painostava, raskas, sai ihon kihelmöimään ja nousemaan kananlihalle. Pystyin lähes tuntemaan sen tuskan ja pelon, joka seinistä huokui. Kuvittelin tutuksi tulleen palavien ihmisruumiiden lemun ja minua alkoi oksettaa. Tunnistin kaivosalueen, vankilan sekä valtavan betonimonumentin, jonka luo keräännyimme kahdesta kolmeen kertaa päivässä. Rukoilin, että jaksaisin eteenpäin.

Parakki on vanha, punaruskea maali hilseilee seinistä ja homeen haju tuntuu kaikkialla. Meidät riisutaan ilkosillemme ja vaatteet viedään pois, kenkiä ja sukkia myöten. Sotilas jakaa kaikille sinivalkoraidalliset housut ja pusakat, jotkut onnekkaat saavan baskerinkin. Jokainen saa myös valkoisen numerolaatan, henkilökohtaisen tunnuskoodin, josta meidät tunnistaa. Yksi miehistä kieltäytyy antamasta silmälasejaan, ja hänet raahataan pois. Muut siirtyvät makuutiloihin, jotka on mitoitettu sadalle miehelle, vaikka meitä on tuplasti enemmän. Sängyssä ei mahdu makaamaan suorassa, vessan ovella seisoo aseistettu vartija eikä pitkän puupöydän ympärillä istumista sallita kolmea minuuttia kauempaa. Kylmä ilma tunkeutuu sisään seinien raoista, kaikki palelevat, mutta huopia ei anneta lisää.
Aamu alkaa puolen tunnin peseytymisajalla, jolloin kaikki ahdetaan kolmen suuren pesusoikon äärelle. Näen vanhan miehen makaavan liikkumatta maassa, joku astuu vahingossa hänen päälleen. En ehdi kysyä hänen vointiaan, kun joku tarttuu käsivarteeni ja käskee kaikki pihalle. Pakkasta on muutama aste, suurin osa meistä on yhä märkiä eikä kenelläkään ole kenkiä. Valtavan betonimonumentin edessä seisova natsisotilas aloittaa nimenhuudon – ensimmäinen nimi kymmenestä tuhannesta.

Vanhoihin hallintotiloihin oli rakennettu museo. Astuin tärisevin jaloin sisään huoneeseen, johon en aikaisemmin ollut kuvitellutkaan koskaan astuvani. Valkoisiksi kalkituista seinistä huokui julma kylmyys, vaikka ulkopuolella selvisi ilman takkia ja kenkiä. Ovi kolahti hiljaa takanani, ja jäin kahden edessäni seisovan lasikaapin kanssa. Sen sisällä seisoi nukke, jolla oli yllään surullisen tutuksi tullut natsiunivormu, kädessään repaleinen lippu ja jalkojensa juuressa kasa silmälaseja, osa varmasti ystävieni omistamia. Mustan hakaristin nähdessäni sydämeni alkoi lyödä lujempaa, se värisi rintakehääni vasten ja tunsin rytmihäiriöiden alkavan. Tuntui kuin joku olisi kiertänyt paksun rautaketjun ympärilleni ja puristanut luitani kasaan. Viereisellä seinällä oli valtavia valokuvarivistöjä leirillä olleista vangeista. Hengitin syvään ja annoin katseeni kiertää niissä rauhoittaakseni mieleni. Näin useita tuttuja kasvoja; ystäviäni, sukulaisiani, naapurin iloisen rouvan. Pysähdyin nuorta naista esittävän kuvan kohdalle, ja ensimmäistä kertaa koko päivänä sydämeni täyttyi lempeydestä ja rakkaudesta. Tämä oli ensimmäinen kerta leirille joutumiseni jälkeen, kun näin kuvan pikkusiskostani.

Aika ei tahdo kulua millään. Minulla on taskussani kolme pihalta noukittua kiveä, joita aikani kuluksi järjestelen erilaisiin jonoihin ja asentoihin. Nälkä kurnii vatsassa, joskaan sitä tuskin enää huomaa. Nahkani roikkuu kuin vanha säkki ulospäin sojottavien luitteni päällä eikä lihaksista ole tietoakaan, jokainen ylimääräinen gramma on kadonnut. Viisi miestä on polvillaan sängynreunan edessä, he pitävät rautalangasta kyhättyjä ristejä käsissään ja mutisevat hiljaa. Luulen heidän rukoilevan Jumalaa auttamaan. Ovi kolahtaa, miehet piilottavat ristinsä ja lihava sotilas astuu huoneeseen. Hän kyräilee meitä ja alkaa laulaa matalalla äänellä. Sanat ovat saksaksi enkä ymmärrä niitä, mutta yritän toistaa niitä parhaani mukaan, laulan kovaan ääneen muiden miesten mukana. Natsi hiljenee, hymyilee tyytyväisesti ja ojentaa eteenpäin koria, joka on täynnä homeisia leivänpaloja. Hän jakelee niitä miehille, jotka ovat silminnähden innoissaan. Ensimmäistä kertaa kiinteää ruokaa kahteen päivään!
Ainoa ongelma on se, ettei leipiä riitä kaikille. Minusta tuntuu pahalta varastaa laihan, sairaan miehen leipäpala tämän katsoessa muualle, mutta tiedän sen olevan ainoa tapa selvitä itse hengissä.

Jatkoin matkaani sisälläni kalvavasta ahdistuksesta huolimatta. 30 vuoden terapian jälkeen pystyin palaamaan takaisin tänne, minun olisi mahdotonta kääntyä enää takaisin. Näin maassa liiskaantuneita etanoita, joiden päälle leirillä vierailijat olivat vahingossa astuneet – niiden kuori oli sirpaleina ja ruumis sotkeutunut hiekkapölyyn. Tuskin natsitkaan aikoinaan pitivät meitä etanoita kummempina.
Säikähdin, kun kuulin variksen raakkuvan ja sykkeeni nousi uudelleen. Ääni kuulosti liian tutulta, liian samanlaiselta kuin sairasparakeilta öisin kuuluneet huudot. Näin vasemmalla patologian laitoksen, mutta alitajuntani varoitti mielenterveyteni romahtavan hetkessä, jos en jättäisi sitä väliin.

En tiedä mitä kello on, mutta aurinko ei ole vielä noussut. Minut revitään ylös sängystäni ja raahataan kohti tummanpunertavaa tiilirakennusta. En tiedä varmasti mikä se on, mutta kalterit ikkunoissa ja kolmeen korkeaan paaluun sidotut miehet kertovat tarpeeksi. Minut pakotetaan katsomaan, kuinka sotilaat lataavat aseensa. Näen miesten ilmeet, kauhun heidän silmissään ja olemuksessaan laukausten kaikuessa kolkoista seinistä. Jähmetyn paikoilleni. Minun käsketään nostaa ruumiit puiselle kärrylle, mutten pysty liikkumaan. Joku lyö minua kiväärin piipulla selkään, sotilaat huutavat ja sylkevät kasvoilleni. Tartun kauhuissani lähimpään ruumiiseen, joka on vielä lämmin. Kuuma veri valuu käsivarsilleni ja kasvoilleni, kun nostan heidät yksi kerrallaan kärrylle. Työnnän rattaat kohti rakennusta, jonka korkeista piipuista tupruaa mustaa savua. Lemu on kuvottava ja jalkojani heikottaa. Vierelläni kulkeva sotilas nauraa ja kertoo ystävieni tulevan lentelemään samalla tavoin pieninä hippusina taivaalle ja muurien ulkopuolelle, ehkä jopa juomaveteemme. Oksennan ja tiedostan sumeasti kaatuvani. Vasta aamulla käsitän pyörtyneeni.

Hallintotilojen takana oleva aukio oli tyhjä. Vuosikymmeniä sitten olisin kävellyt parakkirivistöjen välissä, mutta nyt niiden tilalla oli vain matalia betonipalkkeja merkitsemässä niiden vanhoja paikkoja. Pysähdyin yhden kohdalle, parakin numero 37. Sen, jossa minä olin asunut. Betonipalkkien päällä oli kuihtuneita ruusuja ja isoja kivikasoja merkiksi siellä kuolleista ihmisistä. Silittelin kylmää pintaa ja upotin käteni taskuuni. Sormeni tavoittivat kolme erikokoista kiveä – ne, joiden järjestely piti minut järjissäni. Asetin kaksi niistä oman parakkini muistomerkin päälle ja yhden vein parakkiin numero 42, siihen, jossa isäni oli.

Kuuntelen illalla, kuinka vanha mies kertoilee tarinoita. Hän on tullut tänne jo kaksi vuotta sitten, ja hän on kuin Jumalan ihmeen voimalla selvinnyt hengissä niinkin kauan. Mieheltä puuttuu puolet hampaista, toisen jalan varpaat ja kolme sormea. Oikeanpuoleisen silmän kohdalla ammottaa vain tyhjä, rupinen aukko. Hän kertoo olleensa vuosi sitten ”tohtorin” luona keuhkokuumeen vuoksi, selittää irtonaisista, lavuaareissa lojuvista päistä, raajoista ja leikellyistä ihmisaivoista, ruumiskasoista sekä tuhansista neuloista, joita häneen työnnettiin. Miehen keho on täynnä arpia, täynnä leikkaushaavoja ja rautalangasta kyhättyjä tikkejä, joita ei ole poistettu. Hän virnuilee meille ja näyttää kaksi kirkkaanpunaista villasukkaa, jotka hän on piilottanut patjansa alle kylmiä öitä varten. Ehkä juuri niiden avulla hän on selvinnyt hengissä.

Seuraavana aamuna en näe miestä, mutta meidät vie nimenhuutoon sotilas, jolla on punaiset villasukat.

Olo oli helpottunut, kun huomasin kiertäneeni koko alueen läpi. Pystyin vain hymyilemään haikeasti, kun viimein sain käännettyä selkäni kaikelle menneisyyden tuskalle ja kivulle. Painajaiset eivät koskaan jättäisi minua yksin, tiesin sen, mutta ehkä ne nyt helpottaisivat hieman. Pelkäsin edelleen nukkua pimeässä, sillä tunsin joka yö menneisyyden haamut vierelläni. Keskitysleirin jälkeen olin alkanut pelätä kuollakseni ahtaita paikkoja, neuloja ja verta. En kestänyt nähdä edes punaisia maalitahroja tai valkokaakelista kylpyhuonetta. Mielikuvat entisajoista tulivat liian voimakkaiksi.

Makaan selälläni sängyssäni, ylimmässä pedissä, ja katson suoraan puista kattoa kolmenkymmenen sentin päässä kasvoistani. Siellä täällä on pieniä reikiä, joiden väleistä sadepisarat putoilevat poskilleni. En jaksa nousta, mutta pisaroiden valuessa yritän siepata ne kielelläni saadakseni nestettä kuivuneeseen kehooni. Joka paikkaan sattuu, tuskin kuulenkaan enää mitään, mutta yritän silti jatkaa eteenpäin. En tiedä milloin tämä helvetti loppuu, mutta lupaan itselleni yhden asian – lupaan, että selviän. Lupaan, että tulen vielä jonain päivänä kertomaan ulkomaailmalle niistä kauhuista joita täällä koen, lupaan, ja rukoilen Jumalaa.

Otin viimeisen askelen pois muurien sisäpuolelta, hengitin raikasta, kuolemasta puhdistunutta ilmaa keuhkoihini. Rautaportti rämähti hiljaa kiinni takanani, ja vain harmaat seinät jäivät tuijottamaan mykkinä tekstiä: ”Arbeit macht frei.”