Muutama tunti junassa meni nopeasti, sillä pian juna pysähtyisi. Onneksi oli jonkin aikaa jaloitella rauhassa uusien matkustajien astuessa sillä välin junaan. Juuri kun olin astumaisillani ulos junasta, haukatakseni kunnolla happea, näin ehkä kauniin naishenkilön astuvan junan ohi.
Aluksi luulin, että nainen olisi tullut junaan, mutta hän vain käveli rautatieaseman lipunmyynti-kojulle. Kuulin, kuinka nainen puhui huonoa suomea, kun hän yritti ostaa lippua. Kuitenkin hän alkoi puhua toista kieltä, jota en tunnistanut, jolloin ymmärtäväinen kassaneiti alkoi puhua samaa kieltä. Nainen näytti helpottuneelta sipaisten korvansa taakse mustanruskeita, lantioihin asti pitkiä hiuksiaan. Selvästi hän ei pitänyt minkäänlaisia korvakoruja, kun ei edes korvareikien jälkiä näkynyt.
Harmikseni aivastin kuuluvasti, kiitos tunkkaisen junan sisätilan, nainen säikähti hätkähtäen samalla kun kääntyi minun suuntaani. ”Terveydeksi,” oli nainen sanonut huonolla (mutta selvästi) suomen kielellään minulle, jolloin kiitin tavalliseen tapaan naiselle. Hän hymyili niin viattomasti ja lapsenomaisesti, silmien ollen puolittaisesti kiinni. Kun hän lopulta avasi silmänsä, ne olivat pyöreät kuin mantelit ja luulin vahingokseni häntä aasialaiseksi tämän pyöreiden, ruskeiden silmiensä takia. Halusin niin kovasti jutella naisen kanssa, erityisesti kysyä hänen nimeään, mutta pian kuului asemaradiosta kuulutus ja minun piti ehtiä takaisin paikalleni junan sisään. Heilautin naiselle istumapaikkani ikkunasta, jolloin hän vilkutti minulle takaisin.
Päästessäni junan sisään, en meinannut päästä paikalleni sen ihmismassan takia, koska jotkut eivät saaneet istumapaikkaa joutuen siten seisomaan. Onnekseni pääsin kaiken sen läpi paikalleni istumaan, yllättyen nähdä samaisen naisen istumassa vasta päätä penkkiäni. Nainen hymyili kuin viimeistä päivää, vilkuttaen pienesti minulle jolloin hänen takiaan naisen hymy tarttui suupielilleni enkä pystynyt estämään hymyilyäni. Istumaan päästyäni nojasin ikkunalasia vasten ja katsoin samalla, kuinka maisemat vaihtuivat nopeaan tahtiin. ”Kaunista, eikö vain?” Nainen oli kysynyt minulta ja katseeni ikkunan läpi herpaantui, minun nyökätessäni naiselle. ”Et ole täältäpäin, etkö vain?” kysyin englanniksi naiselta, joka jatkoi hymyilemistä. Onnekseni hän sentään ymmärsi englantia, kun pelkäsin kovasti, ettei hän ymmärtäisi minua. ”Olen Inarista kotoisin. Sisareni ja veljeni ovat poikkeus, jotka osaavat täydellistä suomea. Itse en ole vain kunnolla oppinut kieltä, vaikka nyt olisikin hyvä syy harjoitella, kun minun pitää Helsingissä käydä veljeni luona.” Nainen kertoi ja yllätyin, kun hän olikin suomalainen. Minua nolotti. Luulin häntä aasialaiseksi ja ehdin jo luulla, että hän oli asemalla puhunut jotain aasilaista kieltä, vaikka todellisuudessa hän puhuikin saamea. (jos nyt oikein muistan jotain maantiedon tunneiltani, Inarissa puhutaan suomen lisäksi ruotsia että saamea.)
”Onko se kamalaa, kun olet sisaruksistasi ainoa, joka ei kunnolla osaa puhua suomea.?” kysyin naiselta, jonka nimeä en tiennyt vielä. ”Onhan se, mutta olen tottunut. Joitain tärkeitä sanoja olen suomeksi oppinut, esimerkiksi ”kiitos”, ’’ole hyvä’’, ’’mikä on nimesi’’ ja ’’minun nimi on Ruusa’’. Kyllä minä jonain päivänä tulen oppimaan kunnolla suomen kieltä. Olen Ruusa Mäk, hauska tutustua.” Ruusaksi paljastunut nainen puhui minulle ja sanoen kertomansa suomen kielen sanat suomeksi. Hän oli ensimmäinen Saamelainen, jonka olen koskaan kohdannut. Ja hän oli varsin kauniskin, erityisesti Ruusan mantelinmuotoiset, ruskeat silmät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti