Jos olisin voinut valita, olisin viettänyt lapsuuteni liinavaatekaapissa. Siellä olisin ollut turvassa maailman pahuudelta, lapsuuteni peloilta, siltä kaikelta jonka olen joutunut kokemaan.
Muistan ne ajat aivan selvästi. Silloin, kun sai vielä nauttia niistä helpoista hetkistä. Muistan vieläkin, kun isoäiti oli pessyt pyykkejä ja jopa tärkännyt ne. Niissä tuoksui sen hetken huuma, tunnen sen jopa luissani. Erityisesti muistan isoäitini sanat päässäni, hänhän kielsi erityisesti ettei kukaan menisi liinavaatekaappiin leikkimään. Isoäiti ei oikein pitänyt siitä, että kalliit sodanaikaiset liinavaatteet menisivät sekaisin jos minä ja Ronja, pienen pieni serkku-tyttöni, leikkisimme kaapissa. Edellis kerrasta opimme kantapään kautta, ettei isoäidin käskyä rikota.
Innostuimme Ronjan kanssa leikkimään piilosta ja oli serkkuni vuoro etsiä, jolloin minä sain vuoron piiloutua. Aluksi oli vaikeaa löytää piilopaikkaa, sillä talomme kuhisi ihmisistä (oli Juuson rippijuhlat, jos nyt oikein muistaisin.) ja tungoksesta, oli minun pakko juosta isoäidin kammariin, joka sijaitsi talomme ulkona aivan etupihalla ja vieläpä saunamme vieressä. Varmistin, että isoäiti olisi päärakennuksessa Juusoa onnittelemassa ja ottamassa hieman kahvia että pullaa, ja Santran herkullista juustokakkua, joka sai jokaisen ihmisen suupielet valuttamaan kuolaa. Ja siinä se oli, isoäitin makuuhuoneessa oleva liinavaatekaappi, vieläpä apposen auki. Nyt minulla oli tilaisuus. Minulla oli tilaisuus mennä liinavaatekaappiin piiloon ja toivoin, ettei Ronja löytäisi minua. Sen sijaan kaapin avaja olikin isoäiti Ronja toisessa kädessä. Oma serkkuni oli juuri löytämäisillään minut, tosin isoäidin avustuksella.
Isoäiti katsoi minua vihaisen oloisena, päästäen suustaan lauseita kuin “Kuinka sinä kehtasit, Santeri?”, “Enkö ole sanonut tästä aiemmin?” ja “Sanon tästä äidillesi, niin saat elämäsi rangaistuksen!”. Oi, kuinka kipeät muistot sattuvat enemmän kuin isoäidin sanat päässäni. Nyt olen muuttunut ja oppinut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti