Saamelainen Ruusa Mäk kuljeskeli Saana-tunturin kupeilla, lumen tulon elpyessä taivaalta. Naisella oli yllään vaaleanruskea mokkanahkainen takki, jonka taskujen ja hihojen liepeillä oli valkoista karvakangasta. Ruusa kantoi pientä koria käsissään, johon hän oli kerännyt vielä viimeiset marjat joita karhut taikka muut eläimet eivät ehtineet popsia suihinsa. Jostain kaukaa nainen näki vilauksen valkoisen eläimen kulkevan läheisellä kukkulalla, jonne ei lumi yltänyt. Tarkemmin hän näki eläimen, joka näytti selvästi olleen naali jonka turkki oli muuttunut tuttuun valkoiseen väritykseen. Naalilla ja Ruusalla oli yhteys, kun eläin ja ihminen katsoivat toisiaan pitkään erityisen syvällisesti. Ruusa ei ollut koskaan nähnyt mitään kaunista eläintä, jos sutta taikka karhua ei laskettu. Naali oli kuitenkin lähtenyt karkuun, kun Ruusa oli jäänyt tuijottamaan eläintä pitkään. Pienen koiramaisen eläimen lähdettyä, Ruusa tahtoi nähdä naalin pesän olettaen että naalilla saattoi olla perhe jossain.
Jonkin matkaa Ruusa kulki, yrittäessään pysyä naalin perässä, mutta naali oli naista nopeampi ja Ruusa yritti parhaansa pysyä nelijalkaisen otuksen perässä. ”Etkö voisi hidastaa vauhtia, naaliseni?” nainen huikkasi eläimelle hymy huulillaan, jolloin valkoinen naali jonka mahassa oli jäljellä ruskeanharmaata väritystä. Ilmassa tuoksui selvästi raikas, talvinen tuuli joka liehutteli Ruusan hiuksia tuttuun tapaan, olihan Ruusa tottunut olemaan ilman hattua jotta voisi tuntea sen raikkaan talvi-tuulen hiuksissaan. Kiivettyään pienelle kalliolle, josta näkyi kauas tunturille ja tietenkin naali oli pysähtynyt, tavallaan jäänyt paikalleen odottaen Ruusaa luokseen. Valkoinen naali katsoi naista pitkään vaaleanvioleteilla silmillään, jotka lumosivat täysin. Naali piti omalaatuista ääntä, muristen pienesti kertoen Ruusalle että nainen olisi nelijalkaisen napaketun reviirillä. ”En aio satuttaa sinua, saanko katsoa pesääsi?” Ruusa kysyi anellen naalilta, jolloin naali vain jäi katsomaan naista päästäen Ruusan lopulta katsomaan naalin pesää. Pesässä oli viitisen kappaletta pientä, harmaanruskeita pentuja joiden turkin väritys ei vielä ole muuttunut talviselle, valkoiselle peitteelle. Pienten naalin pentujen silmät olivat puolittaisesti auki, yrittäen tapittaa heidän äitinsä suuntaan mutta se näytti kovinkin vaikealta, jolloin pienet naalinpennut tyytyivät vain inisemään saadakseen emon heidän luokseen. Pienet nelijalkaiset koiramaiset eläimet olivat jonkin aikaa hiljaa, niin teki Ruusakin. Naali, joka oli johdattanut Ruusan luokseen, meni pesään siirtäen pieniä naalinpoikasia pois tieltään, jotta pääsisi tulevalta kylmältä talvelta turvaan. Pennut yrittivät pakonomaisesti lähteä pesästä pois, mutta pentueen emo nappasi pentujen niskavilloista kiinni siirtäen ne pesään. Ruusa ei voinut olla katsomatta naalin poikasia ja koko pesuetta. Hänen oli pakko jättää naali-pesue rauhaan, etteivät ne vain vaihtaisi pesäpaikkaansa kesken kaiken.
Lopulta Ruusa uskalsi jättää naali-perheen rauhaan, lähtien lopulta pieneen mökkiinsä marja-korinsa kanssa. ”Siinä vasta suloisia otuksia.” Ruusa tokaisi ja kuuli takaa pientä vinkunaa, se samainen naali joka oli johdattanut naisen pienen perheensä luokse. Naali oli uskaltanut tulla Ruusan lähettyville, nainen hämmentyessä ja meni polvilleen napatessaan marjakoristaan muutaman marjan, jotka hän tarjosi naalille ikään kuin kiitoksena. Epäröiden naali tuli Ruusan luokse, haistellen aluksi naisen kättä nuollen tämän sormenpäitä lopulta haukaten marjat parempiin suihin. Naalille näytti maistuvan puolukka, joka tahrasi napaketun valkoisen suupielen punaiseksi. ”Kiitos.” Ruusa sanoi ja naali murahti pienesti, mutta silti niin kuuluvasti kiittäen omalla tavallaan Ruusalle. Pienen ruokatauon jälkeen naali poistui juosten takaisin sille kukkulalle, missä naali-pesueen pesä sijaitsi. Ruusa jäi hetkeksi aikaa katsomaan naalin katoamista kukkulan juurelle. Raikas talvinen tuuli oli palanut ja se puhalsi Ruusan mustanruskeiden hiusten läpi, jotka menivät takkuun vaikka tuuli ei ollut kovinkaan kova ja se sai Ruusan lopulta lähtemään talviselta tuulelta karkuun lämpöiseen asuntoonsa. Hän ei tulisi unohtamaan sitä hetkeä, kun Ruusa itse oli katsonut naalia suoraan vaaleanvioletteihin silmiin. Se hetki oli taianomainen eikä Ruusa halunnut unohtaa, että oli tuntenut yhteyden pienen, nelijalkaisen ystävänsä kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti