Saamelainen Ruusa Mäk kulki talvisessa Inarin lähettyvillä olevassa metsässä kohti erästä kotaa, joka näkyi selvästi nuoren naisen silmissä. Metsä oli täysin hiljainen ja Ruusa sai oikein nauttia tuosta hiljaisuudesta. Päästyään kodalle, nainen käveli kodan suuaukosta sisään ja laski ei kovinkaan painavan rinkkansa selästään. Ei kestänyt kuin viitisen minuuttia, kun Ruusa otti rinkkansa syvyyksistä kahvipannun ja siihen itse jauhamat kahvinpurunsa että pienen kattilan, jotta tämä pystyisi keittämään lunta puhtaaksi vedeksi. Tulitikut hän nappasi ruskeiden housujen taskujen sisältä sytyttäessään kodassa olleen nuotion, hänen onnekseen edellinen kodassa olija oli sentään muistanut muita siten, että oli tuonut tarpeeksi kuivia puita jotta nuotio palaisi kauniisti eikä rätisisi märkien puiden takia.
Yhden tärkeän esineen Ruusa otti esille, itse tekemän kuksan. Kuksa helpotti kovasti siinä mielessä, että saisi lunta kattilaan, joka oli kaksi-osainen. Yllä olevaan kattilaan laitettiin lunta, jonka pohjassa on pieni, mutta paksu pilli ja sen pohjassa oli verkko, joka esti likaisten pikkukivien ja muiden bakteerien tulemisen alla olevaan kattilaan, jonne puhdas vesi tippuisi. Ruusa istui ja jäi odottamaan puhtaan veden tulemista, jolloin hän etsi valmiiksi tina-purkin, jonka sisällä oli hänen jauhamaa kahvipurua. Mustanruskeat pitkät hiukset putoilivat Neljän Tuulen hatun alta ja Ruusa ei jaksanut keskittyä laittamaan hiuksiaan kiinni, jolloin nainen vain tyypillisesti otti hatun pois päästä alkaen hyräilemään satunnaista saamelaista kappaletta, joka kantautui metsään asti, odottaen puhtaan veden kiehumista jotta voisi laittaa veden kahvipannuun. ”Purukahvi päivässä pitää pöpöt loitolla.” Oli Ruusa tokaissut ja naurahtanut naisellisesti, joka kantautui metsään hyräilemisen kanssa muuttuen pian laulannaksi. Lopulta ensimmäinen purukahvi-satsi oli valmiina ja Ruusa kaatoi mustaa kahvia kuksaansa, jonka oli pessyt ensin ennen kuin laittaisi kahvia kuksaan. Kahvi höyrysi lämpimän oloisesti ja Ruusa piti kaksin käsin kuksasta kiinni, kun kuksassa ollut kahvi lämmitti mukavasti tämän käsiä vaikka tämä oli pitänyt koko sen tarpomisen ajan tumppujaan käsissään.
Jatkaessaan laulamistaan, oli Ruusa kuullut kaukaa kun joku muukin alkoi laulaa samaista kappaletta. Nopeasti laskettuaan kuksan pois käsistään kodan penkille, lauleskellen kappaletta jolloin toinen ääni, vanhan miehen rahiseva ääni, lauloi samaista kappaletta Ruusan kanssa. Pian mies ilmestyi Ruusan eteen, kumartaen pienesti korjaten sinistä Neljän Tuulen hattuaan paremmin päähän. ”Tule juomaan kahvia, kodassa olisi paljon lämpimämpään kuin täällä kylmässä pakkasessa.” Ruusa sanoi pohjoissaamen kielellä miehelle, miehen kiittäessä Ruusaa vieraanvaraisuudestaan tätä kohtaan. Ruusa päästi miehen ensin sisälle, ottaen tämän tuohirepun pois selästä jolloin mies kaivelikin oman tumman ruskean kuksan esille. Nainen kaatoi kahvipannusta miehen kuksaan, joka höyrysi mukavasti tämän kuksassa ja mies olikin aivan ällikällä löytyä, kun Ruusa kertoi itse jauhaneensa kahvin purut omasta takaa. Hetken aikaa he juttelivat keskenään, jolloin puheen päätteeksi mies nappasi tuohirepustaan kaksi lasista mehupulloa. Ruusa lähes lipoi kieltään, kun mehut kahdessa lasipurkissa näyttivät herkulliselta ja tämä halusi saman tien juoda mehut mahaansa. ”Ota nämä kiitokseksi, Ruusa. Ne ovat Helmin keittämää puolukka- ja halla-mehua.” Mies sanoi hymyillen tuuhean partansa takaa naiselle, ottaen kaksi mehupulloa vastaan. ”Kiitos, Elo. Tämähän on vallan mainiota, haikailin jo kauan Helmin tekemää mehua ja luulin, että joudun odottamaan ensi vuoteen asti saadakseni hänen herkullista mehua. Muista kiittää häntä, pappa.” Ruusa sanoi ja mies paljastuikin Ruusan Elo-nimiseksi papaksi, kun taas Helmi oli Ruusan sisar. Pian kahvin ja sen kaiken jutustelutuokion jälkeen, Elo sai kahvinsa juotua laittaen tumman ruskean kuksansa tuohi-reppuun ja tuohi-repun taas selkäänsä, jolloin Elo nousi seisomaan Ruusan tehdessä samoin. ”Tule sitten minun ja Helmin luona käymään ennen joulua, sisaresi tahtoisi kovasti nähdä sinut.” Elo sanoi Ruusalle, joka jäi seisomaan kodan suuhun katsoen pitkään pappaansa, miettien Helmiä. Se oli hassua, sillä Helmi puhui saamen kielen lisäksi täydellistä suomea ja se harmitti Ruusaa, kun hän vain osasi puhua saamea ja hän halusi oppia paremmin suomea, jotta voisi keskustella paremmin sisarensa kanssa. ”Totta kai minä olen tulossa, Elo.” Ruusa yllätti Elon puhumassa huonoa suomeaan ja se sai vanhan miehen hymyilemään naiselle, jolloin mies lähti tarpomaan lumen sekaan. Ennen kuin Elo olisi katoamaisillaan valkoiseen, lumiseen metsään, oli Ruusa huikannut miehelle nopeasti. ”Aion tehdä Helmille kuksan joululahjaksi! Äläkä kerro sitä hänelle!” Ruusa sanoi huikattuaan Elon nostaessa kätensä ylös merkkinä siitä, että oli ymmärtänyt Ruusan pyynnön. Lopulta Elo katosi metsään, Ruusan katsoessa pappaansa joka käveli hiljaa, mutta tarmokkaasti omille teilleen.
Jälleen hiljaisuus laskeutui metsään, lumen sadellessa taivaalta kuin pienet timantit samettiselle tyynylle. Ruusa alkoi hyräillä jälleen kerran kappaletta, valkoisen lumen tippuessa tämän hiuksiin eikä Ruusa välittänyt lumesta. Lopulta nainen poistui takaisin kodan sisään juomaan sisarensa Helmin tekemää puolukka-mehua. Mehu tuoksui hyvälle, niin raikkaalle mutta erityisesti siinä tuoksui selvästi Lapin syksy ja ruska. Se sai Ruusan miettimään asioita uudella tavalla, erityisesti sitä ettei käynyt tänä syksynä marjastamassa. ”Ensi vuonna pitää marjastaa ja antaa ne Helmille, jotta hän voisi tehdä lisää tätä hyvää mehuaan.” Ruusa mietti ääneen, sillä hän myönsi, ettei ollut kovinkaan hyvä mehun- ja hillonkeittäjä. Ruusa kun oli tottunut siihen, että Helmi on tehnyt perheessä mehut ja hillot.
Loppuen lopuksi päivä alkoi muuttua illaksi ja se merkitsi Ruusalle, että hänen olisi lähdettävä ennen yön tuloa. Sammutettuaan kodan nuotion juoden vielä viimeisen kuksallisen kahvia, jolloin nuoren naisen matka kohti lämpöistä mökkiään oli alkamassa. Ruusan laittaessa kuksansa rinkan vyölenkkiin kiinni laittaen painavan rinkkansa selkään, jolloin nainen alkoi hyräillä tuttua kappaletta, katsoessaan takana olevaa kotaa vielä kerran, jossa Ruusa oli juonut erittäin maukasta purukahvia jutellen Elo-pappansa kanssa elämän viisauksia. Ruusalla oli hyvä mieli, jonka kanssa hän pääsi lähtemään kohti lämpöistä mökkiään, jossa vallitsi turvallinen idylli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti