Tanssilattia janosi tanssijaa, tuota mustaan pukeutunutta naista. Nainen epäröi. Hän ei ollut varma, haluaisiko hän todella tätä. Katsoessaan taakseen, nainen kuuli kuinka ihmiset taputtivat odottaen hänen ilmestyvän. Kääntäessään katseensa nurkkaukseen, jossa seisoi joku. Tai jokin. Kuin se olisi odottanut jotain, kuin petollinen saalistaja varomatonta saalista, jääden lopulta saalistajan hampaisiin.
Varovaisin askelin nainen astui pienen, hennon askeleen kuin se olisi ollut kuiskaus pimeydessä, jota oltiin kaivattu. Siroin askelein nainen liikkui, mutta jatkaen varovaisuuttaan. Naisen askeleissa tuntui painavuus, kun hän kovasti yritti olla painamatta askeleitaan. Kuului juoksumaisia askeleita, naisen tehdessä Relevén Au Pointen eli nousten varpaiden kärjelle. Joutsenen lailla nainen kiisi lattialla, niin viehkosti kuin pystyi. Hän ei sallinut virheitä, hän ei halunnut epäonnistua. Naisen mielestä kaiken, siis aivan kaiken, piti olla täydellistä. Mikään ei saisi mennä pieleen, jopa puvunkin piti olla kaunis ja täydellinen. Mittatilaus-työllä tehty musta tutu loisti korpin mustien sulkien lailla, vaaleat yksityiskohdat näkyivät juuri ja juuri tutun rintamuksessa, saaden tasapainon mustan ja valkoisen välille.
Nainen katsoi pitkään ympärilleen, muttei suonut huulilleen lainkaan hymyä. Hänessä tuskin oli enää iloisuutta jäljellä, pelkkää surua ja pelkoa. Tehden raskaita liikkeitä niin tiuhaan tahti, nainen väsyi. Hän ei halunnut. Vaikka hän kuinka yritti pitää tahtia yllä, nainen ei suostunut siihen, että hän väsyi. Nainen ei vain suostunut myöntämään sitä itselleen. Hän oli liian peloissaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti